Hiljentyä luonnon äärelle ja kuulla sen tarinoita,
kuulla luonnon kutsu,
ja oppia ymmärtämään sen monimuotoisuutta
sen kauneutta ja ihmettä.
Olla hiljaisuudessa ja kuulla.
Kuutarhurin
(C) Tuomo Roiha |
(C) Tuomo Roiha |
Luontoa ei voi oppia tuntemaan muulla tavoin kuin lähtemällä luonnon äärelle, sen helmaan, syleilyyn ja luokse.
Kuulinpa joskus sellaisen tarinan, että kysyttäessä toiselta, minkälanen sää ulkona on, toinen katsookin tv.stä säätiedotusta, eikä avaa katsettaan katsomaan ikkunasta ulos. Niin kauas olemme kulkeneet pois luonnon ääreltä. Kaupunkilaisena vielä kauemmaksi kuin maaseudulla asuva. Olenko kuin olenkin ottanut harppauksia pois luonnon läheisyydestä. Matkani luonnon äärelle jatkuu.
Miten lähestyisin luontoa uudelleen, tekisin uudelleen tuttavuutta? Ottaisiko luonto minut vastaan, vai tuntisinko itseni eksyneeksi ja erilliseksi? Minkälaisen askeleen ottaisin kohti luontoa tässä kohtaa? Katsomalla luontodokumentteja tvstäkö? Ei, vaan lähtemällä paikan päälle toteamaan, että varpaat paleltuvat jää- ja lumipeitteellä kävellessä, jäätyvä merenpinta soi kuin hiljainen laulu meren liikkeiden tahdissa ja että talvisessakin metsässä vihertää, vaikka aurinkoa ei paljoa metsän siimekseen paistakaan. Luonto ei lähtenyt karkuun minua, se esittäytyi upeana ja kauniina ja sai oloni tuntemaan tervetulleeksi, sain luvan ihastella sen kauneutta.
Sain joululahjaksi kirjan Yläkuu ja alakuu - ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessa.. Eilen tuli ystävien kanssa puheeksi oman kansan ja maan historian tuntemus, kylläkin hieman eri näkökulmasta. Keskustelu sai kuitenkin ajatuksen kumpuamaan sisältäni, tuntuu kuin itse olisin irrottautunut oman sukuni ja kansani, suomalaisuuden historiasta ja kansanperinteestä kovinkin kauaksi. Vaikka toki vanhempieni ja isovanhempieni kautta olen oppinut monia asioita, silti tuntuu, että oman suvun ja kansan historiasta voisi löytyä viisauksia, jotka auttaisivat minua tässä päivässä. Yläkuu ja alakuu- kirjan omistuskirjoituksessa onkin osuva lainaus " Se, joka ei vanhasta mitään ymmärrä, ei uudestakaan mitään tiedä.". Tuossa ajatuksessa kiteytyy kyllä jotain hyvin osuvaa.
Jonkinlainen juurettomuuden tunne iski siispä minuun. Tuntuu kuin minulla olisi suuri aukko yhteydessä oman sukuni ja kansani viisauteen, kansan perintöön. Siihen perintöön, jonka saan itse perinnöksi ja siihen, jota jaan perintönä. Perinnöstä, josta tuntuu, että en vielä ymmärrä mitään, tai ainakin todella vähän. Luonnon äärelle lähteminen, kuljettaa minut myös oman kansan perinteen äärelle. Sillä sen luonnon äärellä, jossa nyt kuljen, ovat kulkeneet myös esi-isäni.
Yläkuu ja alakuu -kirja kertoo suomalaisesta kansanperinteestä kuun rytmien noudattamisessa. Neuvoja saa aina kotitöistä metsänhoitoon. Kun viljelyspuuhiin ei vielä näin sydäntalvella pääse, niin miksipä en tutustuisi kuun rytmin vaikutukseen vaikka leivonnassa. Lähentäisikö se yhteyttäni kansanviisauteen ja luontoon, jotenkin tuntuu, että kyllä.
"Uudella kuulla leivotaan, loppukuussa ei nouse taikina" (Yläkuu ja alakuu). Uuden kuun aikaa sanotaan kuun syntymän jälkeiseksi ajaksi, eli sen jälkeen, kun kuu on ollut pimennossa ja lähtee kasvamaan kohti täyden kuun hetkeä. 22.12.2014 on ollut uuden kuun päivä, ja 5.1.2015 on täysi kuu, joten tällä hetkellä ollaan vielä uuden kuun ajassa. Nyt olisi siispä hyvä hetki leipoa, jos jotakin meinaa leipoa :D . Tämähän on innostavaa!
Kuuhulluutta ilmassa...
(C) Kuutarhurin |
(C) Tuomo Roiha |
"Nousi seppo seinän alta, takoja kiven takoa
takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehäistä.
Kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati."
takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehäistä.
Kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati."
Kalevala