Luonnossa kulkien

Hiljentyä luonnon äärelle ja kuulla sen tarinoita,

kuulla luonnon kutsu,

ja oppia ymmärtämään sen monimuotoisuutta

sen kauneutta ja ihmettä.

Olla hiljaisuudessa ja kuulla. 

Kuutarhurin

(C) Tuomo Roiha

(C) Tuomo Roiha

Luontoa ei voi oppia tuntemaan muulla tavoin kuin lähtemällä luonnon äärelle, sen helmaan, syleilyyn ja luokse.

Kuulinpa joskus sellaisen tarinan, että kysyttäessä toiselta, minkälanen sää ulkona on, toinen katsookin tv.stä säätiedotusta, eikä avaa katsettaan katsomaan ikkunasta ulos. Niin kauas olemme kulkeneet pois luonnon ääreltä.  Kaupunkilaisena vielä kauemmaksi kuin maaseudulla asuva. Olenko kuin olenkin ottanut harppauksia pois luonnon läheisyydestä. Matkani luonnon äärelle jatkuu.

Miten lähestyisin luontoa uudelleen, tekisin uudelleen tuttavuutta? Ottaisiko luonto minut vastaan, vai tuntisinko itseni eksyneeksi ja erilliseksi? Minkälaisen askeleen ottaisin kohti luontoa tässä kohtaa? Katsomalla luontodokumentteja tvstäkö? Ei, vaan lähtemällä paikan päälle toteamaan, että varpaat paleltuvat jää- ja lumipeitteellä kävellessä, jäätyvä merenpinta soi kuin hiljainen laulu meren liikkeiden tahdissa ja että talvisessakin metsässä vihertää, vaikka aurinkoa ei paljoa metsän siimekseen paistakaan. Luonto ei lähtenyt karkuun minua, se esittäytyi upeana ja kauniina ja sai  oloni tuntemaan tervetulleeksi, sain luvan ihastella sen kauneutta.

Sain joululahjaksi kirjan Yläkuu ja alakuu - ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessa.. Eilen tuli ystävien kanssa puheeksi oman kansan ja maan historian tuntemus, kylläkin hieman eri näkökulmasta.  Keskustelu sai kuitenkin ajatuksen kumpuamaan sisältäni, tuntuu kuin itse olisin irrottautunut oman sukuni ja kansani, suomalaisuuden historiasta ja kansanperinteestä kovinkin kauaksi. Vaikka toki vanhempieni ja isovanhempieni kautta olen oppinut monia asioita, silti tuntuu, että oman suvun ja kansan historiasta voisi löytyä viisauksia, jotka auttaisivat minua tässä päivässä. Yläkuu ja alakuu- kirjan omistuskirjoituksessa onkin osuva lainaus " Se, joka ei vanhasta mitään ymmärrä, ei uudestakaan mitään tiedä.". Tuossa ajatuksessa kiteytyy kyllä jotain hyvin osuvaa.

Jonkinlainen juurettomuuden tunne iski siispä minuun. Tuntuu kuin minulla olisi suuri aukko yhteydessä oman sukuni ja kansani viisauteen, kansan perintöön. Siihen perintöön, jonka saan itse perinnöksi ja siihen, jota  jaan perintönä. Perinnöstä, josta tuntuu, että en vielä ymmärrä mitään, tai ainakin todella vähän. Luonnon äärelle lähteminen, kuljettaa minut myös oman kansan perinteen äärelle. Sillä sen luonnon äärellä, jossa nyt kuljen, ovat kulkeneet myös esi-isäni.

Yläkuu ja alakuu -kirja kertoo suomalaisesta kansanperinteestä kuun rytmien noudattamisessa. Neuvoja saa aina kotitöistä metsänhoitoon. Kun viljelyspuuhiin ei vielä näin sydäntalvella pääse, niin miksipä en tutustuisi kuun rytmin vaikutukseen vaikka leivonnassa.  Lähentäisikö se yhteyttäni kansanviisauteen ja luontoon, jotenkin tuntuu, että kyllä.

"Uudella kuulla leivotaan, loppukuussa ei nouse taikina" (Yläkuu ja alakuu). Uuden kuun aikaa sanotaan kuun syntymän jälkeiseksi ajaksi, eli sen jälkeen, kun kuu on ollut pimennossa ja lähtee kasvamaan kohti täyden kuun hetkeä. 22.12.2014 on ollut uuden kuun päivä, ja 5.1.2015 on täysi kuu, joten tällä hetkellä ollaan vielä uuden kuun ajassa. Nyt olisi siispä hyvä hetki leipoa, jos jotakin meinaa leipoa :D . Tämähän on innostavaa! 

Kuuhulluutta ilmassa...

(C) Kuutarhurin

(C) Tuomo Roiha

"Nousi seppo seinän alta, takoja kiven takoa
takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehäistä.
Kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati."

Kalevala

Juuri oikeanlainen

Kun päästää irti täydellisyyden tavoittelusta, lopputulos on juuri oikeanlainen.

Kaikenlaisia ajatuksia on pyörinyt ajatuksissani tähän blogiin liittyen: "Millainen tämän pitäisi olla, kenelle tämä pitäisi suunnata, pitäisikö, pitäisikö, pitäisikö...". On vaikea lähteä tekemään mitään, jos jo ensiaskeleilla ajattelee, että homman täytyisi olla täydellinen. Mitä se sellainen täydellisyys edes on? Minkälainen tämäkin blogi pitäisi olla tässä vaiheessa, jotta se olisi täydellinen? Noihin kysymyksiin en edes osaa vastata. Sillä se, mikä on minulle täydellinen, ei ole jollekin toiselle. Minkälainen lopputulos siis olisi, jos vaan päästäisin irti tuosta kummallisesta "täydellinen" sanasta ja antaisin lopputuloksen olla vain sellainen kuin se on. Jospa lopputulos olisi silloin juuri oikeanlainen. 

En malttanut odottaa tutustumista Isoäidin Kasvien verkkokauppaan, vaan laitoin aikaisemmin tällä viikolla siementilauksen menemään. Eilen tipahtikin postiluukusta pullea kirje täynnä siemenpusseja. Te, jotka olette hurahtaneet siemeniin ja viljelyyn tiedätte, että 10 uutta siemenpussia entisten siementen lisäksi, ei tunnu yhtään liioitellulta hankinnalta. :) Tuosta pulleasta kirjeestä löytyikin sympaattisen ja omakutoisen näköisiä siemenpusseja, sekä yksi yllätyspussi. Kuinkas sattuikaan, olin ajatellut syksyllä, että en taida laittaa ensivuonna retiisejä ollenkaan kasvamaan (mistä lie sellainen ajatus tullut). No eiköhän se yllätyspussi ollutkin sitten juuri retiisinsiemeniä, joten laitan siispä ensivuonna retiisejä myös kasvamaan. Ehkä "joku" oli sitä mieltä, että kyllä retiisejä pitää olla, johonkin niitä tarvitaan. Eiköhän yksi retiisirivi mahtune tulevalle plantaasilleni.

Isoäidin kirjeessä saapui ruusukalin, timjamin, lehtikorianterin, paksoin, mangoldin, fenkolin, basilikan, oreganon, pensastomaatin ja salkopavun ja tietenkin ylläri retiisin siemenet. Lehtikaalia erityisesti odotan, kun se on noussut viimevuosien hittikasvikseksi. Puutarhahommissakin voi näköjään olla trendin aallonharjalla. ;)

Täydellisyyden tavoittelu vs. Siemen

Voisiko täydellisyyden tavoittelun sijaan ajatella, että sitä laittaa kuin siemenen itämään, kun lähtee luomaan jotain uutta. Ei sitä kasvavaa kasviakaan voi pakottaa olemaan tietynlainen, vaan siitä tulee juuri sellainen kuin siitä tulee, juuri oikeanlainen. On päästettävä irti lopputuloksesta, sallittava ja hyväksyttävä, sillä lopputuloksesta tulee aina juuri oikeanlainen.

Siemenet eivät jääneet ainoiksi hankinnoiksi tällä viikolla, vaan bongasin tori.fistä koukuttavan myynti-ilmoituksen city-ihmisen taimikasvihuoneista. Myynti-ilmoitus oli niin humorisesti kirjoitettu, joten eihän tällainen city-ihminen (jos nyt niin voi sanoa), voinut olla ostamatta kasvihuoneita. Postissa saapuikin kolme kappaletta mukavan kokoisia taimikasvihuoneita, joita pääsee sitten keväällä testaamaan. 

Keväisessä taimikasvatuksessa taitaa olla suurimpana haasteena tilan löytäminen kotoa, kun jokainen ikkunan edusta täyttyy taimipurkeilla ja astioilla. Viime keväänä en kasvattanut taimia etukäteen ja satoa riitti siltikin, joten en ota tulevana keväänä siitä myöskään stressiä. Joidenkin kasvien kohdalla on kuitenkin sadon varmistamisen vuoksi parempi laittaa siemenet esikasvatukseen. 

 

 Parsakaalit pääsivät kuvausmalleiksi kasvihuoneeseen.

Kirjastosta hain myös kasan puutarhakirjoja sekä kirjan "Kuun vaikutus puutarhassa, terveydessä, maanviljelyssä ja metsänhoidossa". Puutarhakirjat ehdinkin jo melkeinpä selailla kannesta kanteen, mutta kuukirja vielä odottaa tarkempaa lukemista.  Seuraavassa päivityksessä ehkä enemmän siitä, jos niinkseen tulee.
Tarkistin juuri kalenterista, ja tänään 6.12.2014 on täysikuu...

"Kulje,  
kulje kuin tarhuri polkua pitkin.  
Pysähdy, katsele, kuuntele;  
Kaikkea koeta kädellä,  
kuin äiti kuumeisen lapsen otsaa."

T.Tabermann

Marraskuinen harmaus

"Suomessa marraskuu on etelässä lyhyiden ja harmaiden päivien, 

syysmyrskyjen, syyssateiden ja monesti myös ensilumen aikaa. Auringonpaistetta saadaan marraskuisin todella niukasti, johtuen runsaasta pilvisyydestä." 

(wikipedia)

Mitäpä voi kuutarhuri harmaina marraskuisina päivinä tehdä.
Kun luonto on vaipumaisillaan talviuneen ja valoisaa aikaa on päivässä vain  seitsemän tuntia, luonto on harmaa ja eloton ja vielä ei voi ruveta sisällä taimiakaan kasvattamaan. Mistä on harmaat marraskuiset päivät tehty?
Ne on tehty unelmista, haaveiluista, kuvitelmista, pilvilinnojen rakentamisesta, toiveunista, toiveista, tuulentuvista. Niistä on kuutarhurin marraskuiset päivät tehty.

Tänään rupesin haaveilemaan ruusukaalin kasvattamisesta. Pakkohan se oli heti ruveta etsimään tietoa ruusukaalista ja sen kasvattamisesta. Aika haastava lajike kasvatukseltaan pitkän kasvukauden takia, mutta ei kuitenkaan mahdoton. Sellaisia pitää laittaa siispä siementilauslistaan. Tiedättekös muuten, kuutarhurillapa ei ole vielä edes oikeastaan palstatilaa viljeltäväksi! Kaksi viljelylaatikkoa ystävän palstalta on jo laitettu täyteen talvivalkosipuleita, mutta muuta palstatilaa ei ole vielä tiedossa. :D Olen kuitenkin useamalla viljelypalstalla jonossa ja luotan, että viljelytilaa järjestyy varmasti jostain. Ainakin sitten viimeistään parvekkeelle aion ensikesäksi rakentaa kunnollisen hyötykasvipuutarhan. Mutta eikös ole aika hyvä puutarhablogi, kun blogi on aloitettu marraskuussa, jolloin ei ole periaatteessa mitään puutarhatöitä ja lisäkseen ei ole edes viljelypalstaa tiedossa tulevalle kesälle. :D Näinhän tämä homma kannattaa aloittaa! Tästähän saattaakin tulla kovinkin jännityksellinen blogi, kun ei voi todella tietää, minne sitä päätyy ensikesänä viljelemään.

Muutamia hamstrattuja siemeniä ja päällimäisenä yllärisiemenpussit

Siemeniäkin on tullut hamstrattua jo aikamoinen kasa ja vielä on joitakin erityisiä lajeja, joista haluan tilata siemeniä ja nyt siispä ruusukaalikin lisätään tähän listaan. Positiivinen yllätys oli muuten kun tilasin siemeniä siemenkauppa.comista, niin tilaukseen oli lisätty kaksi yllärisiemenpussia. Siitäpä hyvän mielen sain! Myös isoäidinkasvit.fi kaupasta täytyy joku kerta tilata siemeniä. Isoäidinkasveista bongasinkin myös tiedon kuukalenterista http://www.isoaidinkasvit.composer.fi/eshop/pages/161/. Ehkäpä täytyy laittaa tuollainen kuukalenteri tilaukseen ensivuotta silmällä pitäen.


No marraskuinen harmaus on päättymässä tänään, sillä huomenna alkaakin jo joulukuu. Katsotaan, miten joulukuu yllättää ja mitä kujeita se tuo mukanaan.

Siemen itämään

                   Kun lähtee etsimään kaukaa, löytääkin ihan lähelle. 

Ensin lähdin etsimään itseäni. Etsin hyvää oloa, sisäistä tasapainoa ja rauhaa, ja löysinkin tien ulkoisista asioista sisälleni, sisäisen rauhani lähteelle. Jatkoin matkaani ja nyt olen kulkemassa matkaa luonnon äärelle. On aika yhdistää itseni takaisin luontoon, olla ihmisenä maanpäällä, kulkijana ÄitiMaan syleilyssä.

Kuutarhurin opettelee kulkemaan luonnon rytmissä, esi-isien jalanjälkiä, ÄitiMaan poluilla. Tämä blogi matkaa villikasvien keruun, viljelypalstailun, luonnonantimien kokkailun sekä myös valokuvauksen, tuunauksen ja kierrätyksenkin parissa. Tärkeimpänä on vahvistaa yhteyttä luontoon, luonnon rytmiin ja luonnolliseen elämäntapaan.

Ja kuinka sitä sitten löytää takaisin luonnon äärelle? On lähdettävä liikkeelle aivan perusasioista. Siitä, miten kasvit kasvavat villeinä tai itse kasvatettuina. On istahdettava mättäälle ja pysähdyttävä katsomaan, näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. On maisteltava, haisteltava ja tehtävä. On havainnoitava ja opittava ymmärtämään. Luonto kulkee omassa rytmissään ja sykleissään ja tuossa luonnollisessa tahdissa olisi kuutarhurinkin varmasti hyvä kulkea. 

Kuutarhurin blogi haluaa jakaa löytämäänsä tietoa myös muille kulkijoille, jotta tieto virtaisi metsäpuron lailla sinne, missä sitä milläkin hetkellä tarvitaan.

Kuutarhurin polku on kuin siemen, joka laitetaan nyt itämään, tietämättä, minkälainen kasvi ja luomus siitä oikein kasvaakaan. Ja kasvu alkaa tästä hetkestä.



Kysyykö kukaan kukilta

miten ne uskaltavat?

Rohkeudessa

on aina pisara hulluutta

hulluudessa 

ei pisaraakan muuta

Rohkeus, 1986

T. Tabermann